Isle of Youth ja kysymys siitä, onko hajonnut indiekone sittenkin mahdollista korjata

Muistatko kymmenen vuotta sitten? Indie oli kuumaa kamaa, varsinkin netissä, ehkä kuumempaa kuin koskaan aikaisemmin. Oli kovia artisteja ja bändejä: Panda Bear, Of Montreal, Animal Collective, Burial, Battles, Justice, The National, St. Vincent, Bat for Lashes, Jens Lekman ja niin edelleen, oli vahvaa tyyliblogisöpöilyä, oli välillä jo valtavirtaistakin menoa. Radiohead julkaisi In Rainbowsin, jonka pystyi ostamaan sillä summalla kuin halusi, ja osa luuli, ettei levy-yhtiöitä enää tarvita (lol).

Bändit, fanit, labelit, nettimediat, blogit ja sen sellaiset olivat oppineet pelaamaan ja koska majorit ja printtipuolen tyypit eivät vielä olleet, diy-jengin etumatka oli melkoinen. Paitsi rahasssa mitattuna, mutta sillä ei vielä tuossa vaiheessa ollut merkitystä.

Yksi netti-indien nousun parhaista puolista oli, että musiikintekijät huomasivat jakeluväylän muuttuneen. Kun vielä 90-luvun lopussa bändit olivat tosi kainoja laittamaan biisejään ilmaiseksi nettiin (koska he halusivat myydä keikoilla ceedeeärriään ja pelkäsivät, että sitten ei kukaan osta, lol osa2), kymmenen vuotta myöhemmin kaikilla oli hallussaan Myspace ja YouTube ja kohta Soundcloud ja lukuisat muut musiikin ja/tai mp3:sten jakopalvelut. Ja kun musiikintekijät huomasivat, että osaamisen, ajoituksen ja onnen yhdistelmä saattoi katapultata heidän biisinsä kymmenientuhansien korvaparien kuultaviksi, osa jopa luuli, että nettisuosion voisi muuttaa rahaksi (lol, osa3). No ei voinut, mutta PELKKÄ AJATUS toimi melkoisena kannustimena.

Ja kun vielä teknologia kehittyi helppoon ja halpaan suuntaan, biisien teko ei vaatinut kuin läppärin, mikrofonin, pari softaa ja rauhallisen makuuhuoneen. Kuka tahansa pystyi tekemään musiikkia, kuka tahansa osasi, tai jos ei osannut, sai silti tehdä ja julkaista. Ja yleisö sai päättää, kelpaako vai ei. Blogosfääri (lol, osa4) toimi kokoavana organismina, niin, että yksittäisellä blogilla ei ollut juurikaan merkitystä, mutta sadalla alkoi jo olla. Pitchfork ja Stereogum toimivat auktoriteettiä pursuavina isinä ja äiteinä, koska jonkun piti kertoa, mikä on oikeasti hyvää.

No joo, tää indiekone toimi erittäin hyvin reilut viisi vuotta, riippuen miten lasketaan. Mutta niin kuin vallankumouksilla on tapana, homma vesittyi. Bändejä tuli liikaa, biisejä vielä enemmän, blogit muuttuivat ennalta-arvattaviksi ja tylsiksi, lokerointi korvasi analyysin ja tunteen, uutuuksista ei jaksettu intoilla, majorit kuroivat välimatkan kiinni.

Ja sitten se pahin tapahtui: sanoja, kuvia, videoita ja ääntä tuottavat nuoret alkoivat brändätä itseään, kun aikaisemmin he olivat nostaneet muita, puhuttiin sitten bändeistä, vaatteista, sisustustuotteista tai tapahtumista. Ei ollut enää yhteisöä ja mielenkiintoisia juttuja, oli itsestä tehty, itselle rakennettu palatsi, jota esiteltiin yhä tympääntyneemmäksi käyvälle yleisölle.

Ja bändeistä tuli paskoja, vanhoja tyylejä, soundeja ja säveliä toistavia automaatteja.

Ei ihme, että indiekone hajosi.

[ajattele tähän kohtaan sellainen vanhan liiton mainoskatkon mittainen paussi, jonka aikana kirjoituksen sävy muuttuu]

Mulla on ollut viime aikoina aika positiivinen olo sen suhteen, mihin suuntaan musiikki on menossa. Meillä on ihastuttavia tapahtumia, hirveä määrä loistavia bändejä, ammattitaitoisia tekijöitä. Indie on kaupallistunut oikealla tavalla, niin, että se ei ole enää joko pelkkää nyrkkipajamenoa ja talkootyötä TAI valtavirtaiseksi versioksi muutettua seminoloa puuskutusta. Uusien (tarpeeksi hyvien!) yhtyeiden on tosi paljon kivempi tulla skeneen mukaan kuin vuonna 2007.

Mistä päästääkin lopulta Isle of Youthiin, Jukka Lahtisen uuteen sooloprojektiin. Jukka on tuttu monesta: We Never Stood a Chance ja Kovaa paskaa -blogeista, Mumrunnerista ja Poniajelusta, edesmenneestä Lionheart Recordsista. Isle of Youthin ensimmäinen julkaistu biisi There Was No Gold, There Is Only You tuo mieleen indien edellisen kultakauden. Kaikuisat kitarat, maalaileva melodia, maanläheinen soitanta, retrovideo, melankolisen kesäinen meno. Paljon käytettyjä tyylikeinoja, mutta äkkiä ne tuntuvatkin taas tuoreilta ja ajankohtaisilta, ei siltä kuin vuonna 2012.

Jukan mukaan kappale kertoo ”merkityksen etsimisestä ja siitä, että jos elämässä on rakkautta, muulla ei ole mitään väliä”. Mun mielestäni lause sopii tosi hyvin tähän mistä mä nyt puhun, vaikka Jukka tarkoittaa tietysti sillä ihan eri asiaa.

Ja musta on tosi kiva tykätä taas indiestä.

Ehkä indiekone ei olekaan lopullisesti rikki.

 

Mä oon Antti Granlund, radiojäbä, manserokin kuningas ja poikkeuksellisen hyvä halaaja. Oon tuottaja Bauer Median omistamassa Iskelmä-radiossa sekä musiikkikirjoittaja Soundissa ja tässä blogissa. Stop, Shake, Honey, Go on Facebookissa, ja mä oon esim. Twitterissä ja Instagramissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s