Muistatko vielä sen, kun Lana Del Rey tappoi indien?

Music Television rupesi vittuilemaan Lana Del Reylle jo heinäkuussa 2011, melkein kolme kuukautta ennen kuin Video Games virallisesti julkaistiin:

”If you haven’t heard of Lana Del Rey, YOU WILL SOON because we are convinced that this gorgeous crooner is going to be everywhere ASAP, like basically by the time this post is published. ZOMG she is so important. Anyway, this self-proclaimed ”gangster Nancy Sinatra” embodies the best of strong, sculpted eyebrows, bump-its + hairsprayed tonsorial PERFECTION, and we can SO vividly picture her swanning out of a beautiful Hollywood Hills house with a kidney bean-shaped swimming pool in an ultramarine nylon mini shift (ehkä kuintekin shirt? toim. huom.) and white patent leather go-go boots.”

Sarkasmia tihkuva viihdebloggaus vaikuttaa näin jälkikäteen luetettuna tyylillisesti vanhentuneelta, mutta jutun kirjoittanut Gaby Wilson naulasi silti yllättävän hyvin vajaaseen 300 sanaan kaiken sen, mitä musiikkimediassa, blogeissa ja nettikeskusteluissa tulevien kuuden kuukauden aikana toisteltiin. Gangster Nancy Sinatra. Sadcore. Hollywood Hills.

Tiedote oli luettu tarkaan.

Elizabeth Grantin luoman hahmon imago oli alusta lähtien poikkeuksellisen vahva. Ja totta kai, Video Games biisinä täysosuma, upea yhdistelmä melankoliaa, seksiä ja glamourilla kuorrutettua dekadenssia. Tietyllä tavalla se oli l i i a n hyvä biisi, koska se sai ihmiset kyseenalaistamaan itsensä. Joku random retrolaulaja olisi ollut helppo sivuuttaa, mutta Video Games oli erityistapaus, laulu, joka pakotti ihmiset kuuntelemaan.

Ymmärtääkseen Lana Del Reyn ensimmäisten biisien aiheuttamaa pöhinää pitää ymmärtää vuotta 2011. Netti oli täynnä uusia musiikkimedioita ja -blogeja, ja niitä luettiin innostuneesti ja vilpittömin mielin. Mitä viihdeuutisia tuottaneet saitit tekivät sanomalehdille, sen blogit olivat päättäneet tehdä perinteiselle musiikkimedialle. Ammattikirjoittajia pidettiin kyynisinä vanhuksina, kun musabloggaaja näki itsensä askeleen edellä olevana tyylitietoisena intoilijana. Ja jos muotiblogit vielä vuonna 2011 mainostivat kauneudenhoitotuotteita huulipunan hinnalla, musiikkipuolella indieartisteja hehkutettiin ilmaiseksi, vailla sen kummempaa kriittistä silmää. (Tiedän aiheesta paljon, koska kuuluin itse vuonna 2011 musaintoilijoihin, ja suurilta osin kuulun yhä, ainakin haluaisin.)

Ja jos Video Games pakotti ihmiset kuuntelemaan, Lana Del Rey pisti heidät sanomaan mielipiteen itsestään. Oliko hän omakustanneartisti vai ison rahan sätkynukke? Oliko hän markkinointikokeilu? Olivatko hänen huulensa aidot? Elettiin vielä aikaa, jolloin hirveän moni vaati musiikintekijöiltä aitoutta ja alkuperäisyyttä, vaikka kukaan ei oikein pystynyt tai halunnut kertoa, mitä sillä tarkoitti. Jotkut pitivät uutisena sitäkin, että Del Rey oli jo julkaissut levyn Lizzy Grant -nimellä, vaikka esimerkiksi Pitchfork mainitsi ohimennen asiasta jo ensimmäisessä artistia koskevassa kirjoituksessaan. Ja tietysti siitä puhuttiin, onko hänen musiikkinsa hyvää. Ja koska ensimmäisten biisien osalta SE OLI, ihmisten jakautumista leireihin ei voinut estää.

Nykyinen historiankirjoitus on vääntänyt Lana Del Reyn tarinan muotoon, jossa autenttisuuttaan vaaliva indiemedia kääntyi laulajaa vastaan alettuaan epäillä häntä tuotteeksi. Oikeasti se ei mennyt sinne päinkään niin. Päin vastoin, jos osa suhtautuikin häneen epäilevästi tai jopa avoimen vihamielisesti, valtaosa bloggaajista seurasi Del Reyn tekemisiä hyvin tarkkaan, raportoi uusista biiseistä ja remixeistä, kirjoitti kolumneja, kertoi live-esiintymisistä. Lanaa rakastettiin enemmän kuin vihattiin, koska se oli järkevää, koska häntä koskevat uutiset kiinnostivat yleisöä.

Ja koska elettiin vuotta 2011. Indiekone oli hionut itsensä kauniiksi, tehokkaasti ja elinvoimaseksi organismiksi. Oltiin aallon harjalla, ja vain harva huomasi edessä häämöttävän rantakallion. Pitchfork, Stereogum, Gorilla vs. Bear, Hipster Runoff ja sadat muut saitit merkitsivät jotain, ehkä. Coachella, Primavera, Flow, uudelta tuntuvat festivaalit skumppabaareineen ja sushitarjoiluineen. Äkkiä ympärillä oli kymmeniätuhansia samanmielisiä ihmisiä, samoista bändeistä kiinnostuneita. Animal Collective, The National, Arcade Fire, Beach House, Ariel Pink, Girls… valtavirtajengille käsittämättömiä yhtyeitä, mutta ei tälle porukalle. Ehkä olo oli kuin Haight-Ashburyssa vuonna 1967 tai Lontoon 100 Clubilla 1976, tunne siitä, että vanha voima oli kaatumassa ja tilalle tulossa jotain uutta.

Tämä jengi nosti Lana Del Reyn hauraitten käsiensä päälle. Antoi kaiken sen huomion, minkä pystyi, rakasti silloinkin, kun väitti vihaavansa. Jos yksittäinen blogikirjoitus ei vielä merkinnytkään mitään, viisituhatta alkoi jo merkitä.

Tietysti jännitteen oli purkauduttava jotenkin. Alettiin odottaa ensimmäistä albumia. Ja ensimmäistä todellista epäonnistumista. Joulukuussa 2011 julkaistu uusi biisi Born To Die vielä menetteli, vaikka se antoikin vihjeen siitä, kuinka kiltistä ja salonkikelpoisesta ilmiöstä oli kyse. Livenä roisisti laulettu säe Let me fuck you hard in the pouring rain oli levyllä muuttunut huomattavasti kiltimpään muotoon Let me kiss you hard. Keikkojensa välispiikeissä kiroillut laulaja esitti biisin videolla rohkeaa olematta rohkea, oli melkein ilman paitaa, ajoi melkein vaarallisesti, oli naama melkein veressä. Tammikuussa nettiin vuotaneet National Anthem ja This Is What Makes Us Girls antoivat lisää johtolankoja.

Lana Del Rey oli alkanut valmistautua valtavirtatähteyteen.

Hän teki sen, mitä hänen piti tehdä. Born To Die myi ensimmäisellä viikolla 800 000 kappaletta ja nousi albumilistan ykköseksi muun muassa Isossa-Britanniassa, Australiassa, Saksassa ja neljällä eri Billboardin listalla. USA:n virallisella albumilistalla se debytoi sijalla kaksi. Ei ollut enää merkitystä, että albumin huonot biisit kuluttivat loppuun hyvienkin keinovalikoiman, keskitempot ja toistuvat tunnelmat alkoivat puuduttaa ja laulajan jokaisessa laulussa esittämä leikkikapinakin menettää vähäistä tehoaan. Lizzy Grantista oli tullut oikea tähti.

Indien aallonharjalta rantakivikkoon iskeytyneet nettikirjoittajat eivät koskaan päässeet Lana Del Reystä yli. Tilalle ei tullutkaan mitään uutta ja mielenkiintoista. Hehkuttaminen oli saavuttanut lakipisteensä ja ylisanat menettäneet merkityksensä. Pakkomiellettä yritettiin hoitaa postaamalla uutisia kymmenistä ja taas kymmenistä uusien artistien biiseistä, jotka eivät sitten kuitenkaan enää merkinneet mitään, eivät ainakaan tarpeeksi. Viattomuuden ja puhtaan innostuksen aika oli ohi ja laskelmoidun ammattilaisuuden aika alkamassa.

Indiekoneelle kävi niin kuin polttomoottorille ilman öljyä. Se hirtti kiinni.

Lana Del Rey esiintyy perjantaina Flow Festivalin päälavalla kello 22.45. Hän on yksi tämänvuotisen festivaalin odotetuimmista esiityjistä, syystäkin.

Aion olla paikalla.

Mä oon Antti Granlund, radiojäbä, manserokin kuningas ja poikkeuksellisen hyvä halaaja. Oon tuottaja Bauer Median omistamassa Iskelmä-radiossa sekä musiikkikirjoittaja Soundissa ja tässä blogissa. Stop, Shake, Honey, Go on Facebookissa, ja mä oon esim. Twitterissä ja Instagramissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s