Tehosekoitin heitti eilen keikan. TEHOSEKOITIN heitti eilen keikan. Tehosekoitin heitti EILEN keikan. Jehna.
Kyseessä oli Otto Grundströmin 40-vuotisjuhlat. Eli samaan aikaan se oli ja ei ollut oikea konsertti. En ollut paikalla, mut silti tää tuntui kovalta jutulta, koska 90-luvun puolessa välissä Tehosekoittimesta tuli mulle tärkeämpi bändi kuin olisin uskonut, tai mitä maailmankaikkeus olisi tahtonut. Minun ja Tehosekoittimen välissä oli nimittäin voimakastahtoinen musiikkielitistien armada.
Suoritetaan aikahyppy.
Oisko tää ollut joskus vuonna -98, kun me oltiin kavereiden kanssa Tampereella yksissä punk/vaihtoehtobileissä, niin kuin kotibileissä, mut aika suurissa. Sillain, et me tunnettiin paljon porukkaa sieltä, mutta vielä suurempaa osaa ei tunnettu. Ja kun paikalla oli esim. Wallu Walpio (MoonTV oli just aloittanut) ja Tehosekoittimen tyyppejä, niin jotenkin oli olo, että tää on kova juttu olla täällä.
Olin reilu parikymppinen, eli en ihan teini enää. Meillä oli ollut jonkin verran bändijuttuja, ja Yo-talollakin olin soittanut ja niin edelleen, että ei me missään cooliustyhjiössä oltu, mutta kuitenkin sen verran ujoja, ettei ihan tuosta vain uskallettu mennä julkkiksille puhumaan.
Mä olin parkkeerannut kaljakassini kanssa levysoittimen ääreen, koska miksi ei. Siinä mukana oli sitten muutama muukin musanörtti, ja me laitettiin soimaan isäntäpariskunnan laadukkaasta ja laajasta levykokoelmasta mitä milloinkin, esim. Chumbawambaa, Ypö-viittä, Jalla Jallaa ja Mana Manaa. Tästä porukasta yhdellä oli mukanaan itse nauhoittamiaan kasetteja (tuohon aikaan ne ei ollut mitään mix tapeja), ja hän halusi soittaa The Curen Pornographya. Hän laittoi kasetin pesään ja painoi playta, mutta sappermentti sentään, pisti väärän puolen soimaan. Huoneen täytti Tehosekoittimen C’Mon Baby Yeah.
Aika iso osa kääntyi katsomaan, että MIKS TÄÄ SOI TÄÄLLÄ? Joku tais huutaa jotain tyyliin: ”JÄIT KIINNI!”, tai vastaavaa, siitä huolimassa, että osa biisin esittäjistä oli läsnä. Tehosekoitin ei ollut bändi, josta oli ok pitää.
Niiiin.
90-luvulla musadiggarin piti tehdä töitä, jos halusi diggailla tietyistä yhtyeistä. Tehosekoitin oli niistä yksi, Apulanta toinen. Oasis kans siinä ja siinä. Green Day ja Offspring oli ehdottomia ei-ikinöitä. Ja kaikki suomenkielinen rock. Radiota ei saanut kuunnella eikä Music Televisionia katsoa. Kitarasooloista ei saanut pitää.
Aika saatanan ankeeta.
Mä sit ostelin Tehosekoittimen sinkkuja ja levyjä kaikessa hiljaisuudessa, kuuntelin niitä kotona ja tykkäilin, ehkä vajaat viisi vuotta ennen kuin tuli vuosituhannen vaihde ja ajat muuttuivat.
Oli ihan tosi tosi tosi pienestä kiinni, ettei mulle käynyt Tehareiden kanssa niin kuin Nirvanan. Cobainin kopla nimittäin oli mulle aikanaan niin paljon liian suosittu, etten vieläkään muun muassa omista Nevermindia.
ps. Niin että mites se eilinen keikka ja siitä seuraavat pohdinnat Tehosekoittimen mahdollisesta comebackistä? Tuskin sellaista tulee, mut kyl mä katsoon menen, jos tulee.
Mä oon Antti. Stop, Shake, Honey, Go on Facebookissa, ja mä oon esim. Twitterissä.
Stop, Shake, Honey, Go 